Tässä ollaan tosiaan oltu jo kohta kaksi viikkoa töissä loman jälkeen. Tänä vuonna loma tuntui loppuvan jotenkin vielä enemmän kesken kuin yleensä. Eka työviikkoa ei edes riittänyt työrytmin ja ajatusten palautteluun. No tästä se sitten kai taas lähtee, ensi kesän lomaa odotellessa...

Paimenneltu ollaan kolmien treenien verran. Ihan huikean hyviä treenejä ovatkin olleet. Kertaalleen tehtiin rytmikuljetusta ja täsmällisiä stoppeja, sitten treenattiin poispäinajoa kolmioajoa mukaillen sekä rauhallista häkkityöskentelyä koira häkissä lampaiden kanssa ja ohjaaja ulkopuolella. Tänään sitten treenattiin lampaista luopumista eli siis pään kääntämistä ja sitä kautta paremmalle kaarelle lähtöä ja siellä pysymistä. Kyllä on mun pojille vaikeeta! Kumpikin haluaisi vaan tiukkaan kurvaten tuoda lampaat mulle. Asiasta jouduin kummankin kanssa suht tiukasti keskustelemaan, mutta tykkään ihan hurjasti, kun pojat ottavat tiukemmankin palautteen asiallisesti vastaan heittämättä hanskoja tiskiin. Hyvälle alulle siis päästin tämänkin asian treenaamisessa ja paljon on muitakin treeniasoita nyt paimennuksen tiimoilta treenirepussa mukana. Olispa pian taas maanantai ja seuraavat treenit!

Ollaan me tokoiltukin. Kaiman kanssa pari kertaa ja kotonakin kaikenmoista pientä. Selvästi aina kesäloman aikaan tulee tauko, kun ollaan paljon ulkona ja touhutaan kaikkea muuta, niin sitten ei oikein enää jaksa keskittyä treenaamiseen. Jackylla on isoimpana työn alla seuraamisen peruutusosuus sekä EVL:n uusi kerto-nouto-hyppyhässäkkä. Mickyn kanssa on tehty jäävien erotttelua, luoksetulon ja noudon vauhtia sekä kaukoja. Maahan-istu vaihtoa lähdin opettamaan "pupun" kautta eli istuessa pompauttaa etutassut ilmaan. Vissiin jossain kohtaa meni jotain pieleen, kun nyt mulla on eteenpäin pompahtava pupu, joka haukkuu samalla. ja tähän kuuluu sydänhymiö, koska toinen on niiiin suloinen sitä tehdessään. Hyvä ilme on jo saatu, joten eiköhän se muukin tästä pikku hiljaa rakennu.

Viikko sitten ohi ajaessani huomasin Prisman parkkipaikan vieressä kauniin apilakedon. Siitä se ajatus sitten lähti ja taas joutuivat pojat kukkaiskarhuiksi.

Aina välillä käy niin, kun Mickyä katson, että näenkin silmissäni jotain, jonka 5,5 vuotta sitten aivan liian aikaisin menetin. Näitä kuvia ottaessa oli sellainen hetki kesken kuvaamisen, että piti hetkeksi laskea kamera pois, kun ei niin sumeilla silmillä voinut linssin läpi katsella. Miten voikin joissain tilanteissa Micky muistuttaa niiiiiiiin paljon pappaansa. Sydän on yhtä aikaa täynnä rakkautta ja ikävää. Nöyrän kiitollinen olen siitä, että tuo elämäni koira elää edelleen vahvasti pojassaan ja tyttären pojassaan ♥