Isä sairastui syöpään noin 5,5kk sitten. Tilanne näytti todella huonolta jo silloin, mutta onneksi kohdalle osui aivan huippu onkologi, joka oli valmis ottamaan pientä riskiäkin, kun ei mitään menetettävääkään ollut. Hyvällä hoidolla isä sai tämän lähes puolen vuoden varsin laadukkaan lisäajan. Aina kuitenkaan ei auta rakkaus, ei rukous eikä apu ihmisten  Mulla on aina isän kanssa ollut todella hyvät välit ja jos mahdollista, niin välit vain lähenivät tämä sairauden aikana, kun isä halusi mut aina hoitoihin ja lääkärille mukaan ja muutenkin toimin kaikessa välikätenä ja huolehdin lääkkeistä ym.

Vielä lauantaina 8.9. isä oli ihan normaali oma itsensä ja kaiken piti olla niin, että pääsee veritankkauksen jäljiltä sairaalasta kotiin maanantaina. Siinä yhdessä suunniteltiin aikaa eteenpäin. Jo sunnuntaina tilanne kuitenkin huononi ja niinpä sitten ei yllättäen, mutta äkkiä kuitenkin sain tiistaina aamulla puhelun, että isä on nukkunut pois  Lähdettiin samoin tein äitin kanssa sairaalaan jättämään viimeiset jäähyväiset.

Niin tyhjää on nyt ja suru aivan lohduton  Ei vaan millään voi ymmärtää, ettei enää voi soittaa isälle ja kysyä neuvoa tai pyytää tekemään jotakin treenivälineitä koirille jne. Niin paljon on käytännön asioita hoidettavana, vaikka ei millään jaksaisi. No niinhän sitä sanotaan, ettei ihmiselle anneta enempää taakkaa kuin se jaksaa kantaa... Kahden viikon sisällä lähti Rico ja isä. Aika kohtuuttoman kova syksy  Nyt on Ricolla ja Nickyllä ihan taatusti makkaraa syötäväksi yllin kyllin. Siellä ne lenkkiensä lomassa tarkkailevat pilven reunalla maallisia puuhia ja ovat sitten aikanaan kaikki vastassa, kun se aika koittaa